— Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta älä ole enää niin hupakko.
— Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun rakastaa…
— Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?
— Kyllä, neiti; minä, minä… rakastin häntä, — vastasi Nicole.
— Se on uskomatonta, — virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten sydämiä.
Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä viattomuudessa?
Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, — lisäsi hän vielä.
Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä aikomastaan ehdotuksesta.
— Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? — kysyi Nicole.
— Mitä varten? — vastasi Andrée.