— Mutta…
— Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen laiskotella.
— Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin… — sammalteli
Nicole.
— Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli äidistäni niin rakas, — vastasi Andrée aivan luotettavasti.
Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä, aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se meni yli ymmärryksen.
"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia", tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia lemmenseikkailuja!"
Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:
— Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa. Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle, valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä vihaan aviotouhuja ja juoruja.
— Tunti aikaa, neiti, — toisti Nicole, — yksi tunti!
— Niin, yksi tunti.