— Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.
— No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi palkka.
Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.
Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista, jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten yli pihan ja katosi puistokäytävään.
Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:
— Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus todellakin niin suloista?
Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri. Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä kallista harkinta-aikaan.
Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.
Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.
— Kah, — huudahti hän, — sinäkö se olet, Nicole?