— Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat samalla ankarat ja myhäilevät… Hänellä oli kädessään pieni pullo.
"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat veljeksiä, — että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi, tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen, joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."
— Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.
"Juo", sanoi hän hymyillen.
— Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden lahjan.
"Nuku", sanoi hän, "ja muista".
— Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän alkulähteestä.
— Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena, vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.
— Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen, veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut, nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman, ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin peräkkäin toistuviin muutoksiin.
Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa, keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla. Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken hämmästykseksi.