Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.
20.
Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.
Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä, hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen huolissaan.
Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, — sillä Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä laukkaa kolme hevosta.
Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma, ettei tämä ollut mitään unta.
— No niin, ystäväni, — sanoi nainen hetken päästä, — voitteko nyt paremmin?
— Missä olen? — kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan muualla kuin romaaneissa.
— Varmassa turvassa, nuori mies, — vastasi vallasnainen, jonka puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. — Mutta äsken olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte kaatunut noin keskelle maantietä?
— Minua alkoi pyörryttää, madame.