Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä ruumiina.
Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.
— Sepä onnenpotku! — huudahti kyytimies. — Ei ainoatakaan naarmua, ei yhtään kavion jälkeä!
— Mutta onhan hän tainnuksissa.
— Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja koska madamella on kiire, ajetaan pois.
— Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.
— Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään tajuihinsa.
— Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei, minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.
Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.
— Ajakaa nyt, — jatkoi nuori vallasnainen; — kymmenen minuuttia aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.