Gilbert ei kuullut.
— Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!
Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.
Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.
Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.
Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos vaununikkunasta.
— Hyvä Jumala! — huudahti hän tuskissaan, — murskautuiko se raukka?
— Ainakin näyttää siltä, madame, — vastasi kyytimies koettaen eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.
— Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää!
Pidättäkää, pidättäkää.
Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.