Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.
Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti, ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä muuta kuin viisi minuuttia.
Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää, jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert kestää keskipäivän helteen?
Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin", johtui se siitä, ettei hän tuntenut Odysseijaa niinkuin Yhteiskunnallisen sopimuksensa.
Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki, tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa. Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.
Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin mielipuolen.
Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan sankarit viimeiseen saakka.
Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.
Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli pyörtynyt.
— Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! — huusi hänelle samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.