Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa, kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.
Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.
Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.
Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää. Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.
— Kuule, raukkaseni, — sanoi hän Gilbertille, — syö täällä ja jää tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa, niin lähde sitten vasta.
— Täytyy, täytyy, — vastasi Gilbert, — mutta ei huomenna, vaan heti.
Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.
Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.
Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on elämässään ollut!
Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella: jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista, joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.