Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.
— Anteeksi, madame, — sanoi Gilbert, — olkaa hyvä ja antakaa minulle leipää ja liikkiötä.
— Ei ole liikkiötä, — vastasi emäntä. — Ettekö tahdo kukonpoikaa?
— En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en pidä kukonpaistista.
— Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta olkaa huoletta, — lisäsi hän hymyillen, — kukonpaisti ei ole sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille tulee ruoka-aineista tappiota.
Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.
— Ei, kiitoksia, — sanoi hän, — minä tyydyn vähempään; — minä en ole prinssi enkä lakeija.
— Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] — sanoi hyväntahtoinen emäntä, — ja Jumala olkoon matkassanne.
— En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, — vastasi Gilbert nöyryytettynä. — Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.
Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä myöten.