Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten joukosta neiti de Taverneytä.
Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.
— Kas niin, madame, — sanoi kyytimies, — mitäs nyt tehdään?
— Me ajamme kaikkien noiden ohitse.
— Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.
— Miksikä ei?
— Siksi, että se on kielletty. Peste! Ajaa kuninkaan vaunujen edelle! Joutuisin pakkotyöhön.
— Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy päästä heistä edelle.
— Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? — kysyi Gilbert, joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.
— Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, — vastasi nainen.