Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.
Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula, joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen odotti ratsastajaansa.
Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä väettömälle tielle päin.
Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään tulijoita.
— Hei, onko siellä ketään?
— Kuka kolkuttaa? — kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku aukesi.
— Monsieur, — sanoi tuntematon mies, — jos hevosenne on kaupaksi, niin ostaja löytyy.
— Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, — vastasi talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.
Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän kolkutti uudestaan.
Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana pariisilaisia säikytelläkseen.