— Chon! Kunnon Chon! — huusi outo herra; — sinäkö se viimeinkin olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!
— Minä juuri, Jean, — vastasi moisella merkillisellä nimellä puhuteltu nainen; — mutta mitä sinä täällä teet?
— Pardieu, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.
Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti häntä.
Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.
— Kah, — sanoi outo herra, — mitäs sinä olet tänne kerännyt?
— Mitä hupaisimman pikku filosoofin, — vastasi neiti Chon, ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan näillä sanoilla.
— Ja mistä sinä hänet löysit?
— Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.
— Olet oikeassa, — vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.