— Mitäs sitten tehdä?

— Parbleu! herätä hänet!

— En uskalla.

— Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla, meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

— Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta, sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt, jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.