— Jean! Varakreivi! — huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa auki niiden ovia, mutta onnistumatta. — Sinä olet hullu, saathan nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!
— Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, — karjui Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan hievahtaa. — Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä, kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, morbleu! Niinhän te istutte kuin puujumala!
Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä, joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.
Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.
Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän konsertin.
Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen, että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.
— Auttakaa! — huusi hän; — rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.
— Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! — huusi kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.
— Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? — huusi yhtäkkiä ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden eteen.
— Filip de Taverney! — mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.