— Monsieur tuossa, — vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi
Jeania.
— Monsieur? — toisti Filip.
— Niin, mordieu, juuri minä, — vastasi varakreivi.
— Te erehdytte, — sanoi de Taverney päätään pudistaen; — sillä se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole aatelismies.
— Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, — väitti varakreivi; — tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.
— Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?
— Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo madame la dauphinen tarvitsemat.
— Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, — vastasi nuori mies. — Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden joukosta prinsessan matkueelle tulevia.
— Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, — vastasi varakreivi ivallisesti, — koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä hevosella? Mordieu, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen, ja hevosia jää sittenkin liikaa.
— Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu siitä, että kuningas niin käskee, — vastasi Filip ja ojensi kätensä varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta alettua tolaa. — Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.