Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla suorastaan tomppeli.
— Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti, — vastasi varakreivi, — jos virkakäskynne velvoittaisi teidät paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea matkaan!
— Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.
— Se on toinen asia, se, — vastasi Jean; — mutta sallikaa minun sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään, luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella armeijaa…
— Kenestä te puhutte tuohon tapaan? — keskeytti Filip.
— Kah, parbleu, itävallattaresta!
Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.
— Ja te uskallatte sanoa, monsieur…? — huudahti hän.
— Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, — jatkoi Jean. — Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on kiire.
Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.