Korkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka graniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.
Kun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet riutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja, silloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas taivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa, että näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja levittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon sinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin kaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan päällä ja ilmoissa.
Yksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo puhuneet — Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, — salaperäistä kulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi sitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka on sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen rannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja kivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise sen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta laskupaikkaan.
Vähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja Kirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se on murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja siinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu tie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi ja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla rinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on niin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin, kätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin taakse.
Niinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden muinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon, jatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle. Ja vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin espanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka se olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei ainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön lävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä määrin sen tummuus hälventää kaikki värit.
Nykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi, ja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan huulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta synnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa ja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman näköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän tätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä etuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että ihminenkin on olemassa.
Noiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat mylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä ja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä paimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin heidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku satavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän tuntemattomassa sisustassa.
Sillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme, ja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston kanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän sielunsa autuuteen, — väittävät pelottomimmatkin.
* * * * *
Oli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin suuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen sateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin auringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon tornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään puoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies, joka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin kautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun viimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä, otti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän ensimäiseen kuuseen.