Hevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun moinen harvinainen ääni siellä kuului.
— Hyvä, hyvä! — mutisi matkalainen; — rauhoitu uljas Djerid. Nyt olemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt matkamme päähän.
Ja matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta varjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan mustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin mustemmista.
Kun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi hän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla kertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja lähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:
— Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!
Ja nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi peljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.
Hevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan ja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana erämaassa jalopeuran lähestyessä.
Matkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:
"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla."
Mutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt olla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt satulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat silatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja kuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.