Tämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.
Eikä vielä sillä hyvä.
Matkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi hankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen satulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin, että miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.
Kun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen tomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli taskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli kilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen olkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä siveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti sitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein laajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan, ja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.
Nyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus matkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet. Hän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme kulussa.
Mies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti lähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi, mutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja jänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin notkeutta.
Hänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki, jonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien liepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja ihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin selvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi kuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi saappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.
Hänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten rotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla voima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat vaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se johonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen sieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä lähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen ruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja kun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi kauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta hohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta jäntevä.
Tuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut mustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta kavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen ensimäinen liikkeensä oli — sen huomasi selvästi — käännähtää palatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi mielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten Djeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin metsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti puusta, ja ratsu oli kadonnut.
Tuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme värähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia suupieliään.