Sitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.
Vielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo, joka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä kajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että hän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti hän pelkäsi eksyvänsä.
— Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, — virkkoi hän ääneen, — sillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä Mustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku. Mustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei ollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta tässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi ranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.
— Kiitos, — virkkoi hän; — kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan, niin seuraisin sitä.
Heti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen eteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita koneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.
Matkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän säpsähti.
— Älä käänny, — sanoi ääni oikealta puolelta, — tai olet kuoleman oma.
— Hyvä, — vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.
— Älä puhu, — sanoi ääni vasemmalta, — tai olet kuoleman oma.