— Sekin kysymys! — huudahti kuningas. — Luonnollisesti on tuo kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, — lisäsi hän äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.
Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä huomatessaan tämän käänteen.
— No niin, — sanoi kuningas, — sinulla ei näy enää olevan mitään sanomista… Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?… Sinun dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin. Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.
— Kuulepas, — nauroi Ludvig XV, — minun tekee mieleni nimittää sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.
Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.
Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.
"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?" ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."
Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli tavallisesti niin kärsivällinen.
— Myrsky yltyy! — mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; — on tosiaan aika pujahtaa pakoon.
Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de
Choiseul syvään kumartaen.