— Mitä luulet? No niin, sano pois.
— Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.
— Kuinka! Mikä palvelus?
— Palvelus matkalla.
— Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin. Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla tapahtuisi huonosti?
— Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti, vaan että se on huonosti järjestetty.
Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon ajatuksia.
— Kolmekymmentä tuhatta hevosta, — toisti kuningas, — kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten… Kysynpä sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?
— Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?
Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut sietää, olivat tavallaan yhtä maata.