— Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin hitaasti?
— Ei suinkaan, — vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin viisi peninkulmaa päivässä.
— Sire, se on sangen vähän, — huomautti dauphin arasti. Kuningas Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.
— Oho, — sanoi hän kujeilevasti hymyillen, — vai on sinulla jo sellainen kiire?
Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.
— Minä vakuutan, sire, — sammalsi hän, — ettei se johdu laisinkaan siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.
— Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi.
Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, — sanotaan, että
prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön.
No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.
— Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, — jatkoi dauphin.
— Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.
— Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen jotain, sire, — tohti dauphin arasti virkkaa.