Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle, koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.
— Tarvitsetko rahaa? — kysyi kuningas kiireesti. — Jos on niin, odota, minä lähetän sinulle.
Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.
— En, sire, — vastasi nuori Ludvig. — Minulla on vielä tuhat écun rahaa kuukausi-saatavaani.
— Miten säästeliäs! — huudahti kuningas. — Miten hyvin hra de Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.
Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.
— Sire, — sanoi hän, — onko la dauphine vielä miten kaukana?
— Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?
— Minäkö? — toisti dauphin hämillään.
— Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.