— Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!
— Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.
— Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko maailman kullat.
— Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni, jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta täyttäessäni.
— No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä tahdoit puhutella minua?
— Minä, sire? — sammalsi nuorukainen ja punastui.
— Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.
— Totta kyllä, sire, — vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.
— No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.
Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.