— Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, — sanoi kuningas ja sulki tyttären syliinsä.
Prinsessa pudisti päätään.
— Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, — vastasi Madame Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. — Hyvästi, isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin onnellinen, minä en kaipaa mitään.
— Et minuakaan, tyttäreni?
— Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette minua ainaiseksi unhoita.
— Oh, en koskaan, en koskaan!
— Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.
Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä, koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.
Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt lykätä matkansa toistaiseksi.
Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta ja toimetonta elintapaansa.