Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:
— Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire, sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua, ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista, hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat valittamasta ja alkavat napista ääneensä. — Parlamentit toisaalta vaativat itselleen muistutusoikeutta, — haastoi hän edelleen, — nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai me pelastamme itse itsemme…" Sotilaat kaivavat hyödyttömillä miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, — ja mistä johtuu seuraava muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja, joita ne eivät ole ennen nähneet? — kirjailijat tietävät nykyään kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi. Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois, etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. — Ja lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne, ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut, jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä! Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden ilmanrannalla.
— Tyttäreni, lapseni, — vastasi kuningas, — pelkonne näyttää tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.
— Sire, sire, — vastasi Madame Louise, — muistakaa tuota muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä, loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin. Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!
Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.
— Tyttäreni, — virkkoi hän, — te puhutte minulle ankaria sanoja; ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?
— Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin, kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät alakuloisiksi. Ah, — jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti, — ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat, rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta, veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.
— Tyttäreni, — sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, — minä pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te olette murtanut sydämeni.
Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig
XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:
— Ei, isäni, ei, — sanoi hän; — ei hetkeäkään enää tässä palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.