— Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.
— Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin, jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?
— Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin halvoille.
— Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.
— Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!
— Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla. Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee rukoilla niin paljon?
— Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet, jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.
Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame
Louisea.
— Koskaan ette ole puhunut minulle noin, — sanoi hän, — Te olette sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät turmioon.
— Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille koskaan puhuttu totta, sire?