— Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin silti koko hyvin, Jumalan kiitos.
Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.
— No, puhu, sisko, puhu, — sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan, palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.
— Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, — murisi Ludvig XV, — kas sillä tavalla te rakastatte isäänne!
Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla mitalla.
— Niin, — jatkoi prinsessa Adelaide, — seikka, jota Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin tarkasti etikettiä, oli, että…
— Että?… — toisti Ludvig XV. — No, sano nyt, koska kerran olet alkanut.
— No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä…
— Tunkeutuu, mitä sanoit? — vastasi kuningas tyytymättömänä jo tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.
— Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?