— Teitäkö? — kysyi Ludvig XV.
— Niin, niin, juuri meitä, — vastasivat toiset kaksi sisarta yhtaikaa.
— Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta sukuansa, Louise-rukka, — sanoi Ludvig XV.
Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide, vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut pystymättä hänen panssaristaan.
— Mesdames, — huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle nimen Riepu. — Mesdames, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.
— Ahaa, taas jotain mustaamista, — virkkoi kuningas. — Anna tulla vaan, Riepu, anna tulla!
— Oh, sire, — vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille oikein mieleen.
— Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.
Madame Adelaide puraisi huultaan.
— Mutta minä puhun vaan totta.