Le Vice.
Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun luo.
Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan, joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle, että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.
Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.
Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta joita on mahdoton selittää.
Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.
Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin rattailla hänet, niin hän meni sisään.
Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan nimeä.
— Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen
Ylhäisyyttään, — alkoi kreivitär.
— Ei haittaa, madame, — vastasi porttivahti, — suokaa minun kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.