"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö — kansleri… tämäpä merkillistä!"
Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.
Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.
Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.
Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.
Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.
Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.
Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti, olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa… hän ei uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää tällä tavoin lepohetkiään…
Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat tulla otetuiksi huomioon.
Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus, sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.