— Mutta muistakaa, — jatkoi varakansleri, — ettei tämä muuta todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen vaikuttaa itseensä.
Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.
— Ja kuitenkin, — jatkoi kansleri, — vaikka tuomari on rehellinen mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta; se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin mahdollista.
— Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee minulle sanoa!
— Mitä minuun tulee, — jatkoi de Maupeou, — tehän ymmärrätte, että minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.
— Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.
— Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin aivan kaikkivoipia.
— Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.
— Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!
— Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, — vastasi de Maupeou teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.