Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain itselleen edullista.
— Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle sangen tehokas suositus, — jatkoi de Maupeou.
— Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle, monseigneur.
— Dame, minä en asialle puolestani mitään voi.
— Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään menevät, — virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.
— Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen, meidän hyvään aikaan, — vastasi de Maupeou hymyillen.
— Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen. Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut oikeusjutussani.
— Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä la Souris, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen palansa.[54]
— Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la
Souris sangen hyvä tyttö!
— Ettei heiltä voinut kieltää mitään.