— Tai että he eivät voineet kieltää mitään.
— Ah, hyvä kreivitär, — virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja luonnolliselta se tuntui, — älkää johdattako minua rakkaudesta nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.
— Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.
— Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan jumalille, uhratkaa.
— Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat heitä rukoilemaan tyhjin käsin.
— Mistä te sen tiedätte?
— Mistäkö?
— Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.
— Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani kuin ystävän.
— Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.