— Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani, eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.
— Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita, kreivitär, — vastasi varakansleri huoaten. — Meidän täytyy siis turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta… Mitäs minun piti sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?
— Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä ystävätärtään… siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.
Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.
— Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain tuttu?
— He ovat minut unohtaneet.
— Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?
— En.
— Muuten, — jatkoi de Maupeou, — hän odottaakin nykyään liian hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.
— Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.