— Turvautukaa hiukan tähän herraan, — sanoi kansleri hänelle puoliääneen, — hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.
— Ainoastaan yhdellä, — huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti. — Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota turvaksenne.
— Ah, hyvä varakreivi, — huudahti vanhus, — tarjoatteko tuota apua aivan tosissanne?
— Dame, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?
— Ettäkö vielä tahdon, monsieur… Oh, tämä on liika suuri onni!
— No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani…
— Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä tohtisin!
— Syy on tässä, madame, — sanoi kansleri ja pisti kreivittären käteen Zamoren virkavaltuuden.
— Hra kansleri, — huudahti varakreivitär, — te olette minun suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston kukka.
— Nöyrin palvelijanne, — toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.