Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de Béarnia kälynsä luokse.
Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista tilaisuutta.
Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.
Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.
Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua, ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.
— Sallikaa, madame, — sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen odotushuoneeseen, — sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.
— Oh, monsieur, — vastasi kreivitär, — minä en tosiaan tahtoisi, että häntä häiritään minun tähteni.
Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä, milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.
— Oi miten sievä, pieni neekeripoika! — huudahti kreivitär. — Onko hän teidän kälynne oma?
— On, madame; hän on kälyni suosikkeja, — vastasi varakreivi.