— Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin tuo kirjoitettiin, — tohti rouva Dubarry virkkaa; — ja täytyy ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni ylimuistoiseksi nautinnoksi.
— Oli miten oli, — sanoi Jean, — olen vakuutettu, että jos hänen Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän on sen tässä meille esittänyt…
— Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin, monsieur? Siitä olen varma.
— Ja minä myös.
— Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?
— Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein armollisesti käy siellä vieraanani…
— Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään sattuman varaan.
— Varakreiviseni, — huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen, — tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.
— Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä, ehkä kahden tai kolmenkin viikon.
— Se on totta.