— Mutta kuulehan, Jean, — sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, — tämä johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti toiseen valoon?
— Hirmuisesti, niin, — vahvisti Jean.
— Hirmuisesti vastapuolelleni, — jatkoi kreivitär. — Gaston IV:n testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään velkaa…"
— Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, — vahvisti Jean.
— Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille velkansa.
— Niin, hän oli maksanut, — toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.
— Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! — huudahti vanha kreivitär.
— Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, — sanoi varakreivi Jean. — Minä puolestani olen niin vakuutettu teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.
— Oh, monsieur.
— Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi. Mutta kovaksi onneksi, — jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten, — emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".