— Ah, jos te tietäisitte, — jatkoi Jean, — miten armollisesti kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua itseäni ylpeämpiä… Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen, eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon…"
Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.
— "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.
— Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?
— Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.
— Ah, minä ymmärrän, — huomautti vanha käräjätäti. — Hänen
Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta
Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.
— Aivan oikein.
— Asia on totta niin, — virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, — asia on totta niin, että d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.
— Se on kuitenkin sangen arvokas suku, — vastasi kreivitär, — ja sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.
— Ah, mutta hyvä Jumala! — huudahti Jean äkkiä nousten kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.