Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä pyörällä nojatuolinsa pohjaan.
— Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, — sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. — Eikö pitänyt jo sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?
— Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!
— Ainoastaan kahdeksan päivää, — jatkoi Jean Dubarry.
— Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame esitelty, — virkkoi kreivitär de Béarn.
— Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa; silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on saapunut perille.
— Se on totta, aivan totta, — sanoi Jean; — mutta…
— Mitä mutta?
— Malttakaahan; vieläkin aatos.
— Millainen, monsieur, millainen? — hoki käräjätäti.