Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.
— Oi minua, tällaista raukkaa, — alkoi hän väittää kiivaasti vastaan, — kuinka hänen Majesteettinsa…
— Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette näyttänyt alttiuttanne, — sanoi Jean.
— Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta… — virkkoi kreivitär de Béarn epäröiden.
— Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, — myönsi rouva Dubarry hymyillen. — Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?
— Vehkeilyyn? — toisti Jean. — Ah, johan nyt, ja kuka sen saa tietää, kysynpä teiltä?
— Madame on oikeassa, — vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. — Minä tahtoisin tosiaan tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman syyn anoa hänen ystävyyttään.
— Ah, se on kaunis ajatus, — virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.
— No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, — sanoi Jean.
— Vielä keino?