— No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.
Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä verukkeen.
— Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, — sanoi hän; — hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.
Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti häntä iskien hänelle silmää.
— Muistakaa se, — sanoi Jean, — että minä en suinkaan mitään teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista. Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne. Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.
Ja Jean nousi paikaltaan.
— Oi, monsieur, — huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. — Oi, monsieur, minä olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.
— Ymmärrättehän, — jatkoi Jean teeskennellen taitavasti välinpitämätöntä, — että minusta on sama asia, esittääkö kälyni rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.
— Tietystikin, monsieur.
— Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi, joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei voinut sitä kukistaa.