— Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan, purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.
Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle, jolla Zamore sen lausui.
— Tämän valan jälkeen, — sanoi kuningas jälleen tilaisuuden vaatimusten mukaan totisena, — minä annan teille, herra kuvernööri, rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai vedessä.
— Kiitoksia, valtias, — sanoi Zamore ja nousi ylös.
— Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät rauhaan. Ala mennä!
Zamore poistui.
Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.
— Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.
— Kuules, pikku Chon, — jatkoi kuningas, — puhupas sinä nyt minulle totta.
— Ah, varokaa itseänne, sire, — sanoi Chon, — te käännytte väärän henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei osaa valehdella.