— Ei mitään.
— Olette siitä varma?
— Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan vahingoittumattomana.
— Ah, Jumala olkoon kiitetty!
Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.
— Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri tähän tarjoamaan minulle apuanne?
— Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin. Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin, että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.
— Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on tuolla vaunuissa?
— Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti nousevan sisään.
— Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.