— Millä tavoin?
— Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä kaksi ääntä.
Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin ulkoseinämälle ja kuunteli.
— Kyllä, madame, — sanoi hän palatessaan, — hän on siellä.
Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.
Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena.
Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.
Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut, laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri vivahteli opaalille.
Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.
— Monsieur, — sanoi hän, — missä me nyt oikeastaan olemme?