— No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?
— En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.
Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.
— Saattojoukkoni! — huusi hän.
Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes kaikuakaan.
— Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", — virkkoi kuningas palaten saliin.
Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.
Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin: ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis yli parin peninkulman pituudelta.
Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa, aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä kevätpäivinä.
Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.