Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.
Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.
Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.
Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.
Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä saakka suuressa pihassa.
Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli jakelevinaan käskyjä.
Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.
— Kreivitär, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Emmekö saakaan aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta tyhjin vatsoin.
— Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, — vastasi kreivitär; — mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de Sartines'n puheilleen Marly'hin.
— Pardieu, — huudahti kuningas, — minun mielestäni voisikin ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly niin lähellä.